Tänä kesänä laitoin ekaa kertaa tomaatintaimia kasvamaan parvekkeelle.
Nyt syyskuussa ensimmäiset tomaatit ovat vähitellen kypsymässä.

On ollut ihmeellistä seurata taimien kasvuprosessia.
Ensin odotin kukintaa kuin kuuta nousevaa, sitten aloin odottaa tomaattien putkahtamista.
Olen heti herättyäni käynyt parvekkeella kastelukannun kanssa vähän tarkastelemassa tilannetta. Ja muulloinkin. Olen miettinyt lannoitteen, kastelun ja valon sopivaa määrää. Olen suojannut kasveja harsoilla ja suihkutellut vesipullolla, etteivät ne pala auringossa. Silti niiden kasvu on ollut kummallisen hidasta.

Touhuni ja odotukseni intsensiivisyyden huomattuaan 8-vuotiaani tokaisi:
”Äiti! Ei ne voi kasvaa, kun sä koko ajan käyt niitä vahtimassa!”

Huokaus. Suuri viisaus jälleen lapsen suusta.

En antanut tomaateille rauhaa, enkä myöskään antanut itseni olla rauhassa niiltä.
Takerruin asiaan, johon en voinut omilla teoillani juurikaan vaikuttaa.
Kuinka ollakaan – kun annoin itseni unohtaa koko kasvuston muutamaksi päiväksi,
hellitin otettani siitä, ensimmäinen tomaatti oli  tullut esiin juuri sinä aikana!

Lapsen viisas huomautus pätee moneen muuhunkin asiaan.
Vaikka kuinka toivoisi jotakin, pitää näköjään välillä unohtaa koko toive ja antaa sen kasvaa rauhassa.
Vasta sitten voi yhtäkkiä yllättyä ja huomata sen toteutuneen.
Kunpa tämän muistaisi muuallakin kuin parvekkeella.