Tyttöni syntyi kahdeksan vuotta sitten, vähän ennen vappua. Synnytys meni hyvin, vauva oli ihana ja hänellä oli kaikki kunnossa. Itse menin synnytyksen jälkeen hyvin heikkoon kuntoon. Pääsimme kuitenkin sairaalasta kotiin.

Synnytyksestä palautumiseni ei oikein lähtenyt käyntiin. Menin päivä päivältä vain heikommaksi. Vielä kahden viikon jälkeen synnytyksestä pelkäsin pyörtyväni vauvaa kantaessa ja hengästyin kilometrin kävelyllä niin, että piti monta kertaa pysähtyä lepäämään. Lopulta kun nahkatakkikin tuntui liian raskaalta pitää päällä, päätin hakeutua lääkäriin. Samanaikaisesti alkoi myös nousta kuume.

Minulla todettiin vakava anemia. Tulehdusarvot olivat korkeat ja kuume huiteli yli 39 asteessa. Minut otettiin osastolle. Jouduin lopulta olemaan sairaalassa lähes kaksi viikkoa. Sain useita pusseja verta ja monta antibioottikuuria peräkkäin. Mitään syytä tai taudinaiheuttajaa ei lukuisista kokeista huolimatta pystytty toteamaan. Sitten paraneminen vain alkoi.

Sairaalassa oleminen oli rankka kokemus. Pahinta oli olla erossa vastasyntynteestä vauvastani. Imetyskin meni pieleen, koska en halunnut antaa hänelle antibioottista rintamaitoani. Pelottavaa oli epätietoisuus siitä, mikä minua vaivasi. Muistan vieläkin empaattisten sairaanhoitajien ilmeet aamuisin, kun kuume oli ja pysyi korkealla antibiooteista huolimatta. Olin niin heikkona, että juuri ja juuri pystyin kävelemään vessaan asti. Peilistä näin kasvoni kuin sankan sumun takaa.

Minulla oli sairaalassa homeopaattinen pakki mukana. Silloin lääkeaineet eivät lainkaan tehonneet. Ehkä antibiootit ja kuumetta alentavat lääkkeet estivät niiden vaikutuksen, tai sitten jostain muusta syystä vaikutusta ei vain tullut. Huomasin silloin omakohtaisesti, miten vaikeaa on hyvin sairaana ollessa valita itselleen lääkeainetta. Itsensä tarkkailu ei ole ihan skarpimmillaan lähes 40 asteen kuumeessa. Ehkä en siinä tilassa osannut valita sopivaa lääkettä.

Tuon kahden viikon sairaalassa olon aikana koin kaksi kertaa merkittävän nytkähdyksen kohti paranemista. Molemmissa kokemuksissa minut valtasi vahva inspiraation tunne, vaikka perusolotilani oli melko ankea ja alakuloinen. Ensimmäisen kerran se tapahtui, kun selailin sairaalan naistenlehtiä. Silmiini osuivat kirkkaanväriset lenkkarit. Aivan kuin korvissani olisi alkanut soida sellainen mainosten energinen musiikki. Näin itseni hölkkäämässä kyseisissä lenkkareissa terveenä ja iloisena. Tässä mielikuvassa oli ihmeellistä keveyttä ja myös huumoria. Muistan että hihittelin hiljaa itsekseni. Repäisin sivun talteen. Siitä tuli tavoitekuvani kohti paranemista. Toinen unelmani ja toiveeni oli päästä vielä joskus perheeni kanssa puistoon jätskille. Silloisessa olotilassani tuntui, että nämä tavoitteet olivat valovuosien päässä. Ne antoivat kuitenkin selkeän viestin, että jokin paremmalta tuntuva olotila on olemassa ja melkein jo koettavissa. Vaikka tämä inspiraation kokemus ei vielä parantanut minua kokonaan, se antoi jotakin, joka esti minua vaipumasta epätoivoon joka-aamuisen kuumelukeman nähdessäni.

Kun olin ollut sairaalassa lähes kaksi viikkoa, vanhempani päättivät ajella useamman sadan kilometrin päästä minua tapaamaan. Samalle päivälle osui myös vauvani ensimmäinen vierailu sairaalassa. Sain pitää hänet koko yön vierelläni. Läheisten läsnäololla oli paranemisen kannalta valtava merkitys. Ilahduin vierailuista niin, että unohdin surkean tilani. Kun seuraavana aamuna heräsin, kuume oli laskenut ja tulehdusarvotkin olivat laskeneet sen rajan alle, että pääsin kotiin. Paraneminen oli päässyt kunnolla vauhtiin.

Kutsun näitä parantavia sykäyksiä inspiraatioksi. Inspiraatio syntyy pakottamatta, spontaanisti, ja sillä on suurta voimaa. Ennen sairaalakokemuksiani inspiraatio oli minulle tuttua liittyen kirjoittamiseen, musiikkiin, elokuviin tai mihin tahansa taiteeseen ja luovuuteen. Inspiraation voimalla saan usein tehtyä yhdessä hujauksessa sellaisia asioita, joiden tekeminen normaaliolotilassa kestää paljon kauemmin.

Sairaalassa ensi kertaa ymmärsin, että inspiraatio voi olla myös parantavaa voimaa. Kun ihminen inspiroituu jostakin, hän ikäänkuin sähköistyy, hänen energeettinen olotilansa muuttuu. Tuo muuttunut olotila mahdollistaa asioita, jotka eivät aiemmin olleet hänelle mahdollisia.

Myös homeopatia vaikuttaa samalla periaatteella. Kun homeopaattinen lääkeaine on sopiva, se saa ihmisessä (tai eläimessä tai kasvissa) aikaan energeettisen muutoksen, joka on juuri se tarvittava sykäys kohti paranemista. Kun kyseessä on syvällinen rakennehoito, ja lääkeaine alkaa vaikuttaa, joku kokee kevenevänsä, toinen kokee tilan tunteen rintakehässä lisääntyvän, jolloin on helpompi hengittää. Toisilla vaikutus tuntuu siltä kuin jokin häiritsevä sisäinen tulppa irtoaisi. Kukin kokee vaikutuksen omalla tavallaan. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Koskaan ei voi ennalta tietää, miten paljon oireita sama vaikutus yltää hoitamaan ennen kuin tarvitaan taas uusi sykäys, eli uusi annos paranemisinspiraatiota.