Homeopatialla pyritään tasapainottamaan sekä kehoa että mieltä. Jotta tämä onnistuu, on ensin tunnistettava ne asiat, jotka tasapainottumista tarvitsevat. Mitä ihmettä se epätasapaino sitten oikein on? Se on sanana hyvin abstrakti eikä vielä kerro mitään. Miten homeopaatti lähtee sitä selvittämään?

Homeopatian isä Samuel Hahnemann (1755-1843) sanoo Organon-teoksessaan kappaleessa 1 kohdissa § 7 ja § 14 (ks. lähteet), että epätasapaino (tai sairaus) voidaan havaita vain ja ainoastaan oireiden kautta. Opiskellessani homeopatiaa en vielä osannut kiinnittää tähän lausahdukseen huomiota sen kummemmin. Se oli vain yksi teoria muiden joukossa. Kun aloin saada kokemusta homeopaatin työstä, juuri siitä tuli kuitenkin tärkeä ohjenuora omaan työhöni. Vuosien varrella se on selkeyttänyt itselleni roolini homeopaattina: ”Oireet paljastavat kaiken tarvittavan. Minun tehtäväni on siis vain saada selville asiakkaan oireet ja antaa niihin sopiva homepaattinen lääkeaine.”
Seuraavaksi kerron, miten tämä käytännössä tapahtuu.

Kun asiakas tulee vastaanotolleni, hänellä on yleensä jo tarkkaan mielessään ne vaivat, joihon hän toivoo apua. Kyselen aluksi siitä, mitä hänen oireisiinsa liittyy, eli miltä ne tuntuvat, milloin ne alkoivat, mihin vuorokaudenaikaan ne ovat pahimmillaan jne. Koska homeopatia hoitaa ihmistä kokonaisuutena, keskustelu voi siirtyä tämän jälkeen hyvinkin kauas itse vaivasta, jota pääasiassa ollaan hoitamassa. Ja tämä juuri onkin se juttu!

Kokemuksen myötä olen oppinut kyselemään lukuisia kysymyksiä. Usein jopa pahoittelen etukäteen sitä kysymysteni tulvaa. Kyselen paitsi itse oireista, myös asiakkaan elämästä, kokemusmaailmasta ja persoonasta. Ja ennen kaikkea kuuntelen. Keskustelun edetessä alkaa vähitellen hahmottua asian ydin, eli se, mitä tässä nyt oikeastaan ollaankaan hoitamassa varsinaisen pääoireen ohella. Tämän lisäksi tarkoitukseni on herättää myös asiakas itse havaitsemaan mahdollisia syy-yhteyksiä mielen ja kehon reaktioiden välillä. Ihanaa on ollut huomata, että moni on niitä ehtinyt hyvinkin tarkkaan pohtia jo ennen homeopaatille tuloa.

Joidenkin vaivojen taustalla on perimään tai sairasteluhistoriaan liittyviä syitä, joita kutsutaan miasmoiksi. (Tästä aiheesta kerron lisää myöhemmissä kirjoituksissani.) Moniin vaivoihin voidaan myös löytää selkeä alkusyy, esimerkiksi henkisesti traumaattinen tapahtuma tai fyysinen loukkaantuminen. Joissakin tapauksissa asiakkaan elämäntilanteessa on jotakin sellaista, joka ylläpitää oireita, esimerkiksi äärimmäistä stressiä tai vaikkapa jokin riippuvuus. Kyselen myös tällaisista asioista. Tärkeintä tietoa homeopaatille on kaikki se, mitä asiakas itse kertoo oireistaan – se miten hän ne kokee ja miten ne hänen elämäänsä vaikuttavat.

Vaikka homeopaattisen haastattelun yksi iso tavoite onkin löytää toimiva lääkeaine, haastattelu ei kuitenkaan ole pelkkää oireiden kirjaamista ja lääkeaineen etsintää, vaan myös yhteistä pohdintaa ja parhaimmillaan asiakkaan mielessä jotakin uutta prosessia käynnistävää. Mitä kauemmin olen homeopaattina toiminut, sitä enemmän olen alkanut antaa painoarvoa keskustelulle. Lääkeaineiden antia yhtään vähättelemättä. 

Läsnäoleva keskustelu ja yksilöllisten oireiden perusteella valittu lääkeaine ovat siis homeopaatin tarjoamia keinoja kohti parempaa tasapainoa ja vakaampaa hyvinvointia.

LÄHTEET
Dr. Samuel Hahnemann:
Organon of the Medical Art, edited and annotated by Wenda Brewster O’Reilly, Ph.D., Palo Alto, Kalifornia, 1996:

Chapter 1
§7
In cases of disease where there is no obvious occasioning or maintaining cause (causa occasionalis) to be removed, we can perceive nothing but the disease signs. Therefore, it must be the symptoms alone by which the disease demands and can point to the appropriate medicine for its relief, along with regard for any contingent miasm and with attention to the attendant circumstances (§5).

The totality of these symptoms is the outwardly reflected image of the inner wesen of the disease, that is, of the suffering of the life force.
The totality of the symptoms must be the principal or the only thing whereby the disease can make discernible what remedy [curative means] it requires, the only thing that can determine the choice of the most suitable helping-means. Thus, in a word, the totality of the symptoms must be the most important, indeed the only thing in every case of disease, that the medical-art practitioner has to discern and to clear away, by means of his art, so that the disease shall be cured and transformed into health.

Chapter 1
§14 There is nothing curably diseased nor any curable, invisible disease alteration in the human interior that, by disease signs and symptoms, would not present itself to the exactly observing physician for discernment – quite in keeping with the infinite goodness of the all wise Life-sustainer of humanity.